Eine Manninen

Laitakarissa 1946 – 1954

EINEN ELÄMÄN KIRJOA

Ennen Laitakaria

Perheemme muutti Kemiin isäni työn perässä vuonna 1942. Ensimmäinen asuinpaikka oli Juurakon saari, noin kilometrin päässä Kalkkinokan rannasta. Saaressa oli koulu, joten koulumatkaa ei ollut. Koulu oli silloin supistettu kansakoulu eli kaikki kuusi luokkaa toimivat kahdessa huoneessa.

Aika oli tosi köyhää, mutta ei järin ankeaa. Juurakossa asuimme ensin koulurakennuksessa, josta siirryimme Ajoksen puoleiseen rantarakennukseen, yhteen hellahuoneeseen. Näin asui suurin osa väestä. Isäni oli laivamies henkeen ja vereen. Kysyipä laivasta mitä vain, niin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä.

Juurakossa asuessamme sattui onnettomuus, joka satutti perhettämme konkreettisesti läheltä. Naapurimme Uuttala hukkui pudottuaan Kemi 1:n kannelta tai proomusta Rauhanlahteen. Uutinen järkytti saaren väkeä. Isäni määrättiin hänen tilalleen. Kemi 1 oli niin sanottu pumppulaiva, joka huolehti proomujen huollosta redillä, Rauhanlahdessa ja Ajoksessa. Joskus laiva kuljetti myös väkeä, kun väkimoottori oli huollossa. Tämä aiheutti pitkäaikaisen jännityksen perheellemme. Aamulla ensimmäiseksi katsoimme, oliko isä tullut kotiin. En muista äidin koskaan puhuneen, kuinka syvästi hän sen koki. Työ kun oli 12-tuntista yövuoroa ja yksin höyrylaivassa. Jossain vaiheessa isä sai apumiehen. Päivävuorossa kyllä oli kolme tai neljä miestä. Tämä oli sitä sen aikaista työturvallisuutta.

Laitakariin parihuoneisiin

Kesällä 1946 muutimme Laitakarin eturannalla sijaitsevan rakennuksen yläkertaan, josta Piiksin perhe muutti toiseen taloon. Olihan se hienoa, kun saimme parihuoneet, kamarinkin. Alakerrassa asuivat Klintit, seinänaapureina Almit ja Niskavaarat. Talossa asuivat lisäksi Koskiset, Rytköset ja Peipposet. Koskisilla asuivat myös Torvisen Veijo ja Mirjam. He olivat Koskisen tädin siskonlapsia.

Koulumatka piteni, nyt olimme moottorin varassa ja lumipyryn armoilla. Ei se isosti haitannut. Pyhäisin kävimme Vuoriston sedän pyhäkoulussa. Myöhemmin pyhäkoulua piti Elsa Sankala. Eräs äitienpäiväjuhla aiheutti minulle suurta häpeää ja pelkoa. Olin saanut tehtäväkseni lukea kertomuksen Moppe, mutta kuinka ollakaan, joku sisaruksistani oli piirtänyt yhden sivun ruman näköiseksi. Pelkäsin palauttaa kirjaa Vuoriston sedälle. Juurakon koulusta siirryin Kemin ammattikouluun kotitalousluokalle. Meitä lähti yhdessä hyvä tyttöporukka, Faarisen Maija, Haltun Rauha, Saaren Laimi ja minä. Edellisenä syksynä olivat jo aloittaneet Barckin Ilmi ja Torvisen Mirjam. Poikiakin meni ammattikouluun, ainakin Laineen Erkki ja Poutiaisen Antero.

Kulttuurin moninaisuutta

Laitakarissa oli paljon kaikenlaista toimintaa Karihaaran Karun alaosaston järjestämänä. Näitä olivat voimistelutunnit, kilpailut kaiken ikäisille, kuoro- ja soittoryhmät ja päällimmäisenä näytelmäkerho. Teini-iässä kuljimme isolla tyttöporukalla usein elokuvissa ja tansseissa mantereella. Joskus leikimme vielä vanki- ja piupiilosta. Tämän ajan nuoret tuskin ymmärtävät silloista vapaa-ajan viettoa. Syysiltoina oli ihana soudella tyynellä merellä. Siinä oli todellista romantiikkaa ja rauhaa. Aika ei ehtinyt tulla pitkäksi, sillä tekemistä riitti enemmän kuin tarpeeksi.

Iltamien näytelmät, voimistelut ja hupailut vaativat paljon harjoitusta, puhumattakaan puvustuksesta. Lavastuksen hoitivat pääasiassa pojat. Myös vanhempamme olivat innolla mukana ja auttamassa. Karjalainen katrilli luontui tädeiltä upeasti. Kuorolaulua ja muita musiikkiesityksiä oli vaikka millä mitalla. Kitarat, viulut ja mandoliinit soivat. Levytansseja pidimme ja olihan se Rytkösen Jonnen haitarikin iloa tuomassa.

Isä Aarnenkin saimme kerran laulamaan. Paul Sarw ohjasi kuorolaisia ja Kaarlo Ahtovuo opetti kummitytölleen Inkerille kitaran soittoa. Poutiaisen pojat raken- Sunnuntai-idylliä Laitakarissa. Takana Aimo, Aarne ja Inkeri Jokinen, isän sylissä tyttären poika Raimo Koivu, edessä Kaarina, Ester-äiti ja Eeva Jokinen. KHMV-a. Alkuperäinen kuva Eine Mannisen. 480 sivat itse mandoliinit, joita sitten soitettiin. Pojat esittivät myös pyramideja, joita isäni opetti, mutta aina ensin marssittiin. Aune Laine ohjasi naisten voimistelua.

Toiset uivat kesällä paljon, mutta en minä, enhän osannut uida. Pojille tärkeitä olivat yleisurheilu, jalkapallo ja hiihto. Laitakarissa oli hyviä pelaajia kuten Kellokankaan Olavi, jota kosittiin pois Kemistä. Hiihtokilpailu oli talven kohokohta. Viimeinen taisi saada aina metrilenkkiä palkinnoksi.

Juhannuksena mentiin Ajoksen juhannusjuhlille Moritzin lavalle, joka sijaitsi rannalla Veitsiluotoa vastapäätä. Laiva toi veitsiluotolaisia Ajokseen. Myöhemmin juhlat siirtyivät Kemin Innon majan tanssilavalle. Juna toi Kemistä väkeä. Vahinkojakin sattui. Kerran eräs poika putosi junasta ja kuoli. Se järkytti varsinkin juurakkolaisia. Juhannuspäivänä monet perheet suuntasivat Kivinokalle potun keittoon ja nokipannukahville. Juhannuksena Laitakarin pojilla oli tapana käydä sahanpiipun nokassa, ja toisinaan he sytyttivät nuotion. Näin savu tuprusi taas piipusta. Nostalgiaa sekin.

Työvuosien aika

Monet pojat lähtivät kokeilemaan merimieselämää. Toiset palasivat, mutta toisille siitä tuli elämän mittainen ammatti kuten veljelleni Aimolle. Useimmat Laitakarin pojista työskentelivät Kemiyhtiön laivoissa ja moottoreissa, kesällä sortteerilla, sahalla ja tarhalla. Jotkut tytötkin olivat kesätöissä sortteerilla.

Suistion Aleksi hakeutui kirjapainoalalle jopa oman yrityksen perustamiseen. Monet kerrat olen rämpinyt umpihangessa aamu viiden aikaan Aleksin kanssa kaupunkiin töihin. Olin silloin Liikeväen Kahvio-Ruokalassa töissä. Tytöistä useat ryh- Jokisen pojat ja Aulikki Kuiro Taipaleen Jaakon portailla. Pikkupoika tuntematon. KHMV-a. Alkuperäinen kuva Eine Mannisen. 481 tyivät kauppa-apulaisiksi ja muihin palveluammatteihin. Tuli myös sairaanhoitajia ja kätilökin. Itse hakeuduin tuolloin keittiöpuolen töihin. Pisimmän työuran olen kuitenkin ollut paperityöläinen Veitsiluoto Oy:ssä, josta jäin eläkkeelle vuonna 1983.

Uusi aika alkoi nostaa päätään koulumaailmassakin ja nuoremmat hakeutuivat jo oppikouluihin sekä opiskelemaan pidemmälle uusiin vaativampiin ammatteihin. Aika tarpoo eteenpäin kuin höyryjuna, nyt kyllä jo sähköjuna.

Laitakari jäi taa

Klintin Veikon karvalakkia ei enää tarvita hiljentämään nurkkatanssien grammarin ääntä ja Poutiaisen Jussin joulupukkikin on menettänyt uskottavuutensa. Minun aikanani Laitakarin pojista tuli hyviä tanssijoita, ehkä meidän saaren tyttöjen ansiosta. Kaikki ovat löytäneet paikkansa ja kumppaninsa matkalleen.

Elämä Laitakarissa oli nuoruuteni parasta aikaa. Lähdin sieltä jo vuonna 1954. Aikaan mahtuu kuitenkin niin iloja kuin itkuja, siitä se elämä koostuu. Isäni ja äitini muuttivat Laitakarista Sysimölle vuonna 1959.