Anna-Liisa Uusitalo

Laitakarissa 1927 – 1941 ja 1946 – 1948

SAAREN SUURESTA SUVUSTA

Sukujuuret

Asuin Laitakarin saaressa kahteen eri otteeseen yhteensä noin 20 vuotta taloissa numero 624 ja 607. Olin muutaman kuukauden ikäinen, kun muutimme sinne. Sisareni Lea syntyi vuonna 1930. Jatkosodan aikana asuimme kaupungissa, mutta vuonna 1946 muutimme takaisin Laitakariin. Äitini oli Liisa Segerin ja Johan Adolf Klintin avioliiton neljänneksi vanhin lapsi. Lapsia perheeseen syntyi kaikkiaan neljätoista. Isoäitini oli ruotsalaissyntyinen, mutta J.A.Klint oli suomalainen ja hänen sukujuurensa kuuluvat Rautiolan suvun yhteen oksaan. Isän vanhempia en tuntenut ollenkaan. Isän veli asui perheineen Juurakossa, mutta he muuttivat myöhemmin Tervolaan.

Mummola oli seinän takana

Äitini vanhemmat asuivat talossa numero 624, jonka alakerrassa mekin asuimme ensimmäisen jakson. Meillä oli keittiöt vastakkain. Mummilla ja ukilla oli kolme huonetta ja keittiö, meillä tavallisilla tallaajilla yleensä huone ja keittiö. Ukki oli työnjohtaja, mummi taas hoiti kotia ja lapsia. He asuivat seinän takana, toisella puolella Rytköset. Mummolan yläpuolella asuivat Almit ja Jokiset, meidän yläpuolella Niskavaarat ja Koskiset. Isovanhempani olivat aikaisemmin pitäneet ruokalaa talossa numero 608.

Ihanat isovanhemmat ja muuta sukua

Muistikuvat isovanhemmistani ovat ihania. Ukki oli hiljainen ja rauhallinen mutta mielipiteiltään aika tarkka. Meidän lasten kanssa hän leikki silloin, kun aukaisi määrätynlaista korkkia, ja silloin hän puhui ruotsia. Mummi ei puhunut meille koskaan ruotsia mutta käytti puheissaan vanhoja sanoja, kuten kaffeli, taltrikki, ranstakka, sokkerskooli ja muita vastaavia. Opimme ymmärtämään ne. Mummi oli äärettömän ahkera. Jatkosodan aikana olin yhdessä välissä mummin luona. Hän pani minut tekemään töitä, vastenmielisiäkin. Mieleeni on jäänyt, kun mummi sanoi minulle kerran, että käväisepä levähtäessäsi hakemassa vettä. Kaivo oli kaukana toisessa päässä saarta. Mummilta sain paljon elämänohjeita, ja hän opetti senkin, miksi ei kannata valehdella. Mummilla oli ompelukone, jossa oli monta laatikkoa. Yksi laatikko oli täynnä irtonappeja. Sain usein leikkiä niillä. Joukossa oli äärettömän kauniita nappeja. Kerran lempinappi tuli mukanani kotiin. Minulla oli hirveän vaikea olla, koska olin ottanut sen luvatta. Kävin joko samana iltana tai seuraavana aamuna viemässä napin takaisin. Istuimme vierekkäin ja mummi sanoi hyvin rauhallisesti, että kuule, Liisa, sinä et koskaan saa ottaa toisen omaisuutta kysymättä lupaa. Koeta muistaa se. Mummi oli laestadiolainen, ja valehteleminen oli hänen mielestään syntiä. Tämä neuvo on pysynyt mielessäni aina.

Minun mielestäni ukki oli arvostettu työnjohtaja. Hän ei liikaa hölähtänyt. Kerran kun istuin keittiön portailla, yksi työmies tuli kysymään minulta Aatua. Ajattelin, että voi kauhea, kun sanoo ukkia Aatuksi.

Laitakarissa asui paljon äidin puolen sukulaisia. Antikaisen Eeron äiti oli tätini, samoin Kallan Aino. Hänen miehensä Esko oli Björkmanin poika. Huovisen täti oli äidin sisko. Klintin Ella asui saarella poikiensa Tuomon ja Karin kanssa, samoin Veikko ja Kaija Klint, joilla oli Ilpo ja Marja-Kaisa. Ossin perhe ei asunut saarella eikä myöskään Martan perhe. Vierailimme toistemme luona ja joskus tuntui, että menee sekaisin koko lapsikatras.

Hienot mööpelit ja erikoisradio

Asunnossamme oli leivinuuni ja puuhella. Äiti oli kauneutta, jopa komeutta rakastava. Luulen, että kamarin ensimmäinen kalusto oli isän tekemä, pöytä, istuinsohva ja kaksi tuolia. Kun uutta, upottavaa tyyliä ilmestyi, niin äidin mielen mukaan kalusto vaihdettiin. Annettiin kauniit, vanhat huonekalut jonnekin. Nukuimme kaikki kamarissa. Keittiössä oli ihana, isän tekemä senkki. Se oli taloudessani Pessalompolossa, mutta ei sopinut enää nykyiseen asuntooni. Meillä lapsilla oli keittiön nurkassa omat, isän tekemät pöytä ja kaksi tuolia. Nukeille isä teki päästä vedettävät sängyt ja äiti ompeli matrassit ja muut petivaatteet.

Meillä oli akkuradio, jossa oli oma, mieleen jäänyt hajunsa. Radion päällä oli torvi, josta ääni kuului. Alhaalla oli vipu, josta radion sai kääntää auki ja kiinni. Radiosta meni seinää pitkin ylös katonrajaan johto. Sitä kuljetettiin katonrajaa 385 pitkin sille seinälle, jossa mummolan keittiö oli. Seinään oli porattu reikä, ja johto tuli mummolan astiakaapin ylähyllylle. Mummolassa oli samanlainen torvi, ja heidän piti kuunnella sitä ohjelmaa, minkä me valitsimme. Jos kaapin ovi oli kiinni, ääni kuului hiljempaa.

Lasten leikit ja varasteleva koira

Leikeissämme emme tarvinneet hienoja leikkikaluja. Kauppaleikkeihin saimme tuotteet luonnosta. Leikimme nukeilla ja pelasimme nelimaalia kahden talon välissä. Isä teki sisarelleni Lealle ja minulle pienen leikkimökin portaiden alle. Talvella hiihtelimme ja laskimme mäkiä maakellareiden päältä. Eturannassa saimme uida vapaasti ilman valvojaa. En osaa sanoa, milloin opin uimaan, kun läträsimme vedessä aina. Yksi pikkupoika oli kerran vähällä hukkua, mutta hänet saatiin pelastetuksi tekohengityksen avulla. Vesi ei ollut uhka vaan elämään kuuluva asia. Oleilimme vedessä hyvin luontevasti. Takarannalle emme saaneet mennä. Siellä oli syvä vesi, jossa aikuiset uivat.

Kesäisin teimme uintireissuja Ajoksen puuttomalle. Meitä saattoi lähteä sinne useampi perhekunta. Otimme eväät matkaan ja vietimme rannalla koko päivän. Me lapset saimme mielin määrin räpiä vedessä ja leikkiä keskenämme. Myös aikuiset uivat ja paransivat välillä maailmaa. Lasten mielestä maailma oli varmaan jo ihan hyvä. Minun mielestäni erittäin mukava paikka oli vedenalainen särkkä, joka alkoi rannasta merelle päin. Vanhemmat varoittivat menemästä kauas, koska särkkä päättyi melko jyrkästi.

Meillä oli koira, jolla oli paha tapa. Se varasti. Yhtenä kesänä pyykkinaruilta hävisi uimapukuja, -housuja ja pyyhkeitä. Meillä kotonakin asiaa päiviteltiin. Lopulta varas löytyi. Se oli meidän koira. Se oli napsinut pyykkiä narulta ja piilottanut vaatteet portaitten alle leikkimökkiimme. Luulen, että isä myi koiran sen jälkeen Kuivaniemelle. Jokisella oli koira, jota pelkäsin. Saarella oli myös hevonen, ja kissoja saattoi olla joillakin. Hevosenhoitaja oli tukeva ja kiltti, perheetön mies, joka asui välivaraston perällä olevassa huoneessa. Hän poltti piippua, ja se tuoksui hyvälle. Kerran hän nosti minut hevosen selkään lähtiessään viemään hevosta laitumelle pyykinkuivauspaikan taakse.

Juurakon koulusta oppikouluun

Koulua kävimme naapurisaaressa Juurakossa. Talvella kävelimme jään yli, rospuuttokeleillä ja sulan veden aikana meidät kuljetettiin moottoriveneellä. Juurakon laituri oli aika korkea. Sinne oli vaikea nousta. Joskus pahalla ilmalla meidät vietiin suojaisampaan paikkaan. Myöhemmin kuljetuksia hoiti Pennasen Emppu. Koulunkäynti oli hauskaa. Opettajista muistan Miettusen Sirkan ja miesopettaja Kätön, joka oli ankara. Kyykkyhyppyä hypin minäkin ympäri luokkaa. Kun Marina ja minä olimme välituntivalvojia, huomasimme, että taululiidulla voi maala386 ta huulet. Soitimme kelloa huulet maalattuina mutta meidät pantiin pesemään puna pois. Koivusaaren Maija oli opettajana neljännellä luokalla, ja hän kehotti Koskisen Marinaa ja minua pyrkimään oppikouluun. Kerroin siitä isälle ja äidille. He sanoivat, että jaa, vai niin. Kävimme yhdessä Marinan kanssa pääsykokeissa ja meidät molemmat hyväksyttiin. Kun tulin kotiin, sanoin vanhemmilleni, että menen syksyllä oppikouluun. Vasta silloin he tajusivat, mihin olen menossa. Oppikoulussa ollessani harrastin pesäpalloa, kuorolaulua koulun kuorossa ja voimistelua Kemin Naisvoimistelijoissa. Aikaa laitakarilaisen nuorison kanssa seurusteluun ei juuri jäänyt.

Laitakarin kauppa ja kauppiaat

Kaupassa oli kaksi osastoa ja siellä myytiin kaikkea. Kauppaan pääsi kahdesta vierekkäisestä ovesta. Vasemmanpuoleisessa osastossa oli kankaita ja lankoja, oikeanpuoleisessa ruokatavaraa. Maitoa haettiin hinkillä, johon maito mitattiin tonkasta. Kauppaa piti pariskunta, jolla oli asunto saman talon eteläpäässä. Silloin kun Heikki ja minut vihittiin, me pukeuduimme hääasuihin neiti Nousiaisen asunnossa ja nousimme sitten ylös häähuoneeseen. Neiti Nousiaisesta tuli myöhemmin rouva Niskavaara. Kauppiaat olivat miellyttäviä ja osaavia myyjiä, kaikkien laitakarilaisten ystäviä.

Työmiesten palkat jaettiin ruokailupaikan sopukassa. Me tenavat odotimme ulkona, että isä tulee ja antaa meille vähän rahaa, ehkä 25 penniä. Tilipäivien aikaan kaupungista tuli myyjiä, ja se pani miettimään, ostaako lakritsirullan myyjiltä vai kaupasta. Perheen kauppa-asiat hoiti yleensä äiti. Laitakarin kaupasta sai jokapäiväiset tarvikkeet. Kaupungissakin käytiin, mutta silloin esimerkiksi mummini puki parhaat vaatteet päälle ja lähti ikään kuin juhliin. Mummi ja äiti olivat hattuihmisiä kuten minäkin. Muistan kun myöhemmin Korpijärvellä opettajana ollessani ostin turkin ja lähdin äidin kanssa hattukauppaan ostoksille. Äiti osti itselleen hatun ja minä karvalakin.

Terveydenhoitaja ja sahanhoitaja

Laitakarissa toimi yhtiön palkkaama terveydenhoitaja, joka hoiti pienet vammat. Lea ja minä saimme hänen luonaan valohoitoa. Meidät pantiin alastomina vuoteeseen makaamaan suojalasit päässä. Terveydenhoitaja kävi ilmoittamassa, että nyt käännytte ja nyt lopetetaan.

Isäni oli sahanhoitaja Björkmanin moottorinkuljettaja. Kerran kun hänellä oli maha kuralla, hän joutui lähtöhetkellä menemään puuseehen. Björkman oli ihmetellyt moottorin vieressä kuskin poissaoloa ja soittanut torvea. Kun isä tuli paikalle, Björkman oli pitänyt poissaolosta esitelmän. Isä oli irrottanut moottorin köyden, heittänyt sen tahallaan Björkmanin päähän ja kertonut suorin sanoin, missä oli ollut. Jo oli Björkmankin tajunnut ja hyväksynyt asian.

Björkmanin Pia oli meidän leikkitoveri, ja minäkin kävin heillä leikkimässä. Björkman itse oli kuitenkin niin pelottava, että jos hän oli kotona, me seisoimme melkein asennossa. Björkmanin vieraita katselimme varsinkin talvella, kun heidät kirkkoreellä tuotiin Laitakariin. He puhuivat ruotsia ja tuntuivat melkein kuninkaallisilta. Björkmanin täti oli kaunis ja näyttävä ihminen eikä häntä tarvinnut pelätä. Ei Björkmankaan tehnyt koskaan mitään pahaa, mutta hänen ulkoinen olemuksensa oli lapsesta pelottava.

Pikkulottana

Äitini oli mukana lottatoiminnassa. Lea ja minä olimme pikkulottia. Lotat kuuluivat Karihaaran lottayhdistykseen. Kerran lottapäällikkö tuli vierailulle, ja valmistimme sitä varten esityksen. Yöpaitasillamme lauloimme Karhunpoika sairastaa karvalakkia sylissä heijaten.

Suojeluskuntalaiset ja lotat järjestivät juhlia, joissa esitettiin näytelmiä. Lopuksi oli mahdollisesti tanssia, mutta meidät lapset lähetettiin sitä ennen kotiin. Äiti ja hänen veljensä olivat melkein joka näytelmässä mukana.

Suojeluskuntaan kuuluvat miehet harjoittelivat ampumista suojeluskuntatalolla. Juhlasalin toisessa päässä oli näyttämö ja sen takana alhaalla maan tasalla puusta tehdyt levyt, joissa oli ampumataulut. Portaita pitkin mentiin alas, taulut nostettiin ylös ja juhlasalin ovelta ammuttiin. Verhot ja muut olivat syrjässä. Olen jälkeenpäin ajatellut, että suojeluskuntatalon peräseinän täytyi olla vahva. Isälläkin oli ase. Hän oli jänismetsästäjä, ja meillä oli jänispaistia vähän liikaakin.

Koululaiset kesätyössä

Sota-aikana, mahdollisesti vuoden 1940 kieppeillä, meidät koululaiset vietiin metsään. Puut oli kaadettu ja karsittu, jopa pätkitty. Jokaisen piti tehdä yksi motti, metri kertaa metri kertaa metri. Minua väsytti kauheasti. Myöhemmin meidät vietiin Koroiskylään ja majoitettiin koululle. Opettaja toimi johtajana ja lähetti meidät päiväksi töihin. Illalla tulimme kouluun nukkumaan. Minut lähetettiin ensimmäisenä päivänä veneellä joen toiselle puolelle Niemen taloon. Niemen väki pyysi opettajalta, saisinko jäädä heille yöksikin, ettei tarvitsisi joka päivä joen yli kulkea. Sain luvan ja jäin asumaan Niemelle. Sain nukkumapaikan ulkorakennuksen toisesta kerroksesta. Siellä oli ihana tuoksu, hevosen loimia muun muassa.

Autoin pääasiassa naisväkeä. Minut pantiin pesemään pyykkiä Kemijoen rantaan, ja nuori emäntä otti mukaansa kesänavettaan lypsylle. Hän sanoi antavansa minulle helpon lehmän. Ensimmäisellä kerralla olin aivan märkä, kun maito ei mennyt oikeaan paikkaan. Vähitellen opin niin, että loppuajasta kävin yksin lypsämässä. Lehmiä piti kuljettaa pari kilometriä tietä pitkin laitumelle ja hakea takaisin lypsettäviksi. Kerran olin lehmien kanssa nousemassa mäen päälle, kun samaan aikaan paikalle tuli vanha pariskunta autolla. Isäntä pysäytti auton. Minulla 388 oli hätä lehmistä, jotka olivat irrallaan. Muistan vieläkin miehen lempeän katseen, kun hän sanoi minulle ystävällisesti, että ei mitään hätää. Vanhan isännän kanssa lähdimme jo aamusta hevosella ja rattailla niitylle. Istuimme vierekkäin, ja vanha isäntä sanoi minulle, että no niin, Anna-Liisa, alapa nyt laulaa. Minun piti laulaa niillä matkoilla. Olin Niemellä yhden kesän.

Salakuljetusyritys

Sota-ajalta mieleeni on jäänyt tapaus, kun yritimme salakuljettaa isän Laitakariin naisten vaatteissa. Itävaltalaiset sotilaat oli lähetetty luultavasti Norjan kautta pois, koska he eivät suostuneet taistelemaan suomalaisia vastaan. Heidän tilalleen oli tullut saksalaisia, hirveän äkäisen näköisiä miehiä. Minä kutsuin heitä sudeettisaksalaisiksi. Jos suomalaiset, siviilissä olevat miehet, erehtyivät tulemaan kaupungille, heidät otettiin kiinni panttivangeiksi. Isä oli palannut rintamalta, ja me Lean kanssa päätimme salakuljettaa hänet Laitakariin. Äiti oli saattamassa venäläisiä vankeja jonnekin itärajalle. Sanoimme isälle, että pue itsesi naiseksi. Isä pukeutui naiseksi ja yritti polkupyörällä päästä Huokausten sillalla olevien saksalaisten ohi. Saksalaiset olivat odottamassa suomalaisten tuloa. Sovittiin niin, että Lea ja minä kävelemme tädin luo Ritikkaan ja myös isä tulee sinne. Mikäli isää ei kuuluisi, hän olisi joutunut kiinni. Lähdimme Lean kanssa kohti Ritikkaa. Peurasaaressa hautausmaan kohdalla suomalaiset sotilaat tulivat aseineen meitä vastaan ja sanoivat, että hei tytöt, menkääpä äkkiä suojaan, kohta alkaa rytistä. Sotilaat kysyivät, kuinka kaukana saksalaiset ovat ja vastasimme, että noin puolen kilometrin päässä. Menimme Savimäelle äidin siskon luo. Kun pääsimme sinne, kuului kauhea pamaus, ja Kraaselin silta lensi ilmaan.

Kranaattitulessa pommisuojaan

Isää ei kuulunut, joten lähdimme Lean kanssa Kalkkinokalle. Otimme sieltä jonkun veneen, silloin veneet eivät olleet lukossa, ja minä soudin ja Lea istui perällä. Kun pääsimme suunnilleen puoliväliin, saksalaiset ampuivat Mansikkanokalta kranaatteja veteen. Lea alkoi itkeä ja käskin hänen panna maata veneen pohjalle. Jatkoin soutamista ja pääsimme Laitakarin pohjoisen suulin suojaan, eivätkä saksalaiset enää nähneet meitä. Pääsimme mummin ja ukin luo. Ehkä seuraavana yönä Laitakariin tuli kranaatteja, jolloin Piiksin Naimi kuoli ja Kuusiniemen Olga haavoittui. Myös Kallan lapset olivat mummolassa. Mummolan salin seinältä putosi yksi taulu maahan, kun jysähti. Sieppasin Kallan nuorimman pojan syliini ja lähdin laukkomaan pommisuojaan. Kaikki me sinne menimme. Koko matkan, kun kannoin poikaa, hän nauroi. Pommisuojaan päästyämme laskin pojan alas ja huomasin, että olin kantanut häntä pää alaspäin. Sen vuoksi poika nauroi. Pommisuoja oli ahdas maakuoppa ja jälkeenpäin ajattelin, että jos kranaatti olisi osunut sen katolle, emme olisi hengissä selvinneet, ei se niin pitävä ollut. Pom389 misuoja sijaitsi liitereitten takana pyykinkuivauspaikan liepeillä saaren eteläpäässä. Myös Olga tuotiin aluksi pommisuojaan ennen kuin häntä lähdettiin viemään Veitsiluodon kautta lääkäriin, luultavasti Ouluun.

Pian tämän jälkeen sain isältä kirjeen, jossa hän kertoi joutuneensa kiinni. Joku saksalainen oli syrjästä tajunnut, että tuo ei olekaan nainen, ja isä joutui panttivangiksi.

Olimme mummolassa muutaman päivän ja lähdimme sitten Lean kanssa katsomaan, miten kotona oli käynyt. Kamarin ikkuna oli säpäleinä ja keittiön senkki oli siirtynyt seinästä erilleen ja sieltä löytyi kranaatti. Kemissä oli suomalaisia sotilaita, jotka tulivat korjaamaan kranaatin pois.

Mukavat kesät Ajoksessa

Myöhemmin kun isäni oli Lindroosin kuskina, asuimme jonkin aikaa kaupungissa ja kesät Ajoksennokalla luotsiaseman lähellä. Lindroosit muuttivat kesäksi Ajokseen Kemiyhtiön taloon, ja isän työ muuttui tavallaan sinne. Talo oli kaksikerroksinen mutta sen toinen pää oli tyhjillään. Alhaalla oli huone ja keittiö, yläkerrassa aula ja kaksi kamaria. Lindroosit asuivat siinä. Me asuimme alempana yksikerroksisessa talossa, jossa oli iso pirtti ja kolme makuuhuonetta. Meillä oli käytössä suurin, talon keskellä sijainnut asunto ja molemmilla puolillamme asui kaksi redimiestä. Laivoja oli keskiredillä, Ajoksen redillä ja lähellä Ajoksen puuttumaa. Lindroos kävi tarkastamassa, kun laivaa lastattiin, ja isä kuljetti häntä.

Ajoksessa asuminen oli ihanaa aikaa. Selkäsaaren päästä haimme maidon Lukkarilalta. Joskus merenkäynti oli aika hurjaa. Lindroosilla oli Erkki-niminen poika, ja meillä sopi leikit hyvin yhteen. Meillä oli vene, josta tehtiin meille laiva. Keskelle laitettiin jonkinlainen pesä ja saimme polttaa puita siinä niin, että piipusta tuli savua. Veneessä oli ankkuri. Erkki ja minä opetimme Lean sukeltamaan. Seisoimme jonkin matkan päässä vastakkain ja sanoimme Lealle, että nyt sitten panet kädet pään päälle ja sukellat. Sitten ihmettelimme, kun Lea ei noussut. Näimme hänet, kun vesi oli matalaa. Nostimme Lean ylös ja kysyimme, että mitä varten sinä sinne jäit. Miksi et noussut ylös? Lea vastasi, että kun ette te sanoneet, miten. Kerran pidimme hautajaiset. Meillä oli lintu, jota ruokimme, mutta se kuoli. Hautasimme sen. Teimme ensin hautausmaan, jonka ympäröimme kivillä. Myös serkkujamme sattui olemaan paikalla ja saimme oikein hautajaissaattueen aikaiseksi. Määräsimme, kenen täytyy itkeä ja niin edelleen. Elämä Ajoksessa oli mukavaa lapsen elämää.

Kaupungista takaisin Laitakariin

Vähän ennen kuolemaansa isä opiskeli sähköasentajaksi, mutta sitä hommaa hän ei ehtinyt kovin kauan tehdä ennen tapaturmaista kuolemaansa vuonna 1946. Kun isä kuoli, Kemiyhtiö määräsi meidät muuttamaan takaisin Laitakariin. Muutim390 me talon 607 yläkertaan. Alakerrassa asui insinöörin leski. Laitakarissa oli väki vähän vaihtunut.

Äitini asui Laitakarissa pitkään. Isän hautajaisissa oli joku Kemiyhtiön virkailija luvannut äidille vakituisen työn. Kemiyhtiö piti mielestäni hirveän hyvän huolen meistä. Äiti oli siinä työssä eläkkeelle jäämiseensä saakka.

Opiskelin lukioaikana seurakunnassa pyhäkoulun opettajaksi ja pidin Laitakarin ruokalassa pyhäkoulua. Peltoniemen Anja kertoi retkestämme seurakunnan kesäkodille Rytikariin. Menimme sinne junalla. Tapailin jonkin verran laitakarilaisia tyttöjä, mutta yhdessä emme käyneet missään.

Laitakarin paloista muistan vain vuoden 1946 palon. Äiti tuli sanomaan meille, että kootkaa tavaroita, saari palaa. Kouluun meno jäi mutta Laitakarista ei tarvinnut lähteä eivätkä talot palaneet.

Laitakarin toinen ylioppilas

Koulumatkat oppikouluun sujuivat kävellen ja moottorilla Kalkkinokan kautta. Moottorilla pääsi joskus kaupungin rantaankin. Marinan sisko Annikki ja minun toiseksi nuorin enoni, Ossi, kävivät myös oppikoulua. Yhteislyseosta pyrin ja pääsin tyttölyseoon. Sinnekään ei papereitten perusteella päässyt. Huumonen sanoi maantiedon tunnilla, että tulepas näyttämään, missä päin Suomea sijaitsee kysytty paikkakunta. Sisareni aloitti oppikoulun kolme vuotta myöhemmin. Kävin koulua, koska sitä oli pakko käydä enkä olisi muuten päässyt elämässä eteenpäin. Matematiikka ja äidinkieli olivat mieliaineitani. Vieraat kielet olivat vähän hankalia. Historiasta en tykännyt yhtään. Muut menivät siinä sivussa. Alempi luokka piirsi meistä ylioppilaskokelaista kuvan. Minut oli piirretty matematiikan opettajaksi. Kirjoitin ylioppilaaksi 1947 syksyllä, koska reputin keväällä ruotsinkielestä. Paras tyttökaverini Aira Pouttu sekä Kaarina Hyötyniemi, Heljä Pihlajamaa ja Liisa Markkanen saivat lakkinsa keväällä. Äiti sääli minua ja lähetti minut vähäksi aikaa maalle Kuivaniemeen. Sain tyttölyseossa jossakin vaiheessa lempinimen Pulla. Olin kai jonkin verran pyylevä. Kun sain ylioppilaslakin, minulle tuli sähkösanomiakin nimellä Pulla Paaso. Ylioppilaslakkini on vielä tallessa, lippa melkein irti. Serkkuni Tuomo sanoi lakin nähtyään, että kyllä sinulla, Anna-Liisa, on ollut terävä pää, kun vuori on aivan rikki.

Lakkiaisjuhlani pidettiin kotonamme Laitakarissa. Rehtori Pelkonen tuli itse tuomaan paperini. Emppu haki hänet Möllärin möljältä avomoottorilla. Airan vanhemmat tulivat samassa kyydissä. He pitivät minustakin huolen sen jälkeen, kun isä oli kuollut. Oli aika myrskyinen ilma. Pelkäsin, että mitenkähän rehtori kokee merimatkan, mutta hän oli aivan innoissaan, kun sai senkin vielä kokea. Pelkonen oli täsmällinen ja vaativa opettaja mutta myös sydämellinen. Kervisen Aino oli Laitakarin ensimmäinen ylioppilas ja minä ilmeisesti toinen. Sisareni sai valkolakin kolmen vuoden päästä.

Puoliso löytyi Pessalompolosta

Syksyllä 1947 aloitin työt kaupunginvoudin konttorissa. Seuraavana kesänä lähdin Ruotsiin, Luulajaan ja sieltä uudenvuoden puolella Bodeniin. Syksyllä äitini soitti tai kirjoitti minulle, että Suomessa on opettajista pula ja ylioppilaita otetaan opettajiksi. Valitsin kahdesta tarjotusta paikasta Pessalompolon koulun, jossa olin kaksi vuotta. Sain tietää, että opettajana toimineet ylioppilaat voivat saada lyhennetyn koulutuksen opettajan valmiuteen. Valitsin tämän tien. Kaksi kesää ja toisen kesän jälkeinen talvi meni opiskelussa. Vuonna 1953 valmistuin opettajaksi.

Äitini asui edelleen Laitakarissa, ja minäkin vietin siellä lomani. Äiti muutti saarelta 1960-luvulla. Kesällä 1955 minut vihittiin avioliittoon Heikki Uusitalon kanssa. Häneen olin tutustunut Pessalompolossa opettajana ollessani. Häämme vietettiin Laitakarissa kotonamme vintin päällä sen vuoksi, että meillä oli vain huone ja keittiö sekä laaja vinttiosuus. Meidät vihki rovasti Koskela. Heikin vanhemmat ja sukulaiset tulivat Kalkkinokan kautta moottoriveneellä, ja lähimmät sukulaiset yöpyivät meillä. Varmaan myös minun sukulaiseni olivat häissä. Laitakarilaisista vieraista muistan vain Piiksin tädin. Hän oli äidin hyvä ystävä. Hän toi häälahjansa etukäteen ja myöhemmin, kun hän katsoi häälahjapöytää, hän sanoi, että ottaa oman lahjansa pois. Se on niin mitätön muihin verrattuna. Sanoin, että ettekä ota. Juuri tuommoinen minulta puuttuu. Ei sitä viedä minnekään, eikä tarvitse ollenkaan verrata muihin lahjoihin. Myös Faarisen Ilmi ja Kalle sekä Ilmin äiti olivat häissämme. He asuivat samassa talossa kuin me. Hekin muuttivat mantereelle vuonna 1960. Faarisilla on Jarmo-niminen poika. Ilmi kertoi myöhemmin ja muistin sen sitten itsekin, että kun Faariset tulivat häihimme, Jarmo sanoi minut hääpuvussa nähtyään, että oot sinä, Liisa, nyt komian näköinen. Hääpukuni oli tätini tekemä ja hatun valmisti serkkuni. Häissämme ei tanssittu. Hääpäivän päätteeksi kävimme Heikin kanssa isäni haudalla. Yhteisiä vuosia meille kertyi yli 40.

Erilaisuus oli rikkautta

Muistot Laitakarista ovat lämpimiä. Sinne oli hyvä mennä. Elämäni mukavimmat ja turvallisimmat vuodet vietin siellä. Asuminen ja oleminen oli tasapainoista. Herrojen ja tavallisten tallaajien välillä oli jonkinlainen juopa mutta ei se pahemmin haitannut. Itse olin tavallisesta työläisperheestä mutta en tuntenut minkäänlaista katkeruutta niin sanottuja parempia ihmisiä kohtaan. Isän kuoleman jälkeen aloin muuttua itsekin ja näin asioita toisella tavalla kuin lapsena. Tajusin, että minun on itse mentävä elämässä eteenpäin, ei minua kukaan kanna. Olen kiitollinen Laitakarille sen suomasta turvallisuudesta.

Poliittisia ristiriitoja Laitakarissa en kokenut. Puolueita ja erilaisia mielipiteitä oli, mutta ei niitä tuotu esiin niin, että ne olisivat repineet saaren asujaimiston palasiksi. Myöskään uskonto ei vaikuttanut kanssakäymiseen. Minulla oli useita ortodoksiystäviä ja koin heidät hyvin lämpimiksi ihmisiksi. Jokaisella oli oikeus omaan uskoonsa ja uskontoonsa. Kaikkiin tilaisuuksiin oli vapaa pääsy. Muistan Laitakarin ja laitakarilaiset yhtenä kokonaisuutena. Kaikissa yhteisöissä on joskus pientä skismaa, mutta ei se jättänyt minkäänlaista traumaa. Äidin sukupolvi saattoi ajatella toisin. Äidilläkin oli kyllä ystävinä Karjalasta tulleita ihmisiä. Valokuvista katselen heitä vieläkin. Yhteisiä juhlia en muista laitakarilaisten järjestäneen. Minusta saaressa asuminen ja eläminen oli yhtä juhlaa.

Talojen raunioilla mennyttä miettien

Muuttoni jälkeen olen käynyt Laitakarissa kerran, kun laitakarilaiset kerääntyivät saareen Laitakari-päivien merkeissä. Taisi olla vuosi 1970, kun nuorin vuonna 1959 syntynyt tyttäreni Anna-Kaisa oli hänkin jo kouluikäinen. Kaikki kolme tytärtäni olivat mukanani. Talot olivat raunioina. Kivijalkoja ja tuttuja paikkoja jotkut olivat jo löytäneet. Minä en pystynyt liikkumaan. Ihmettelin vain, mihin rakennukset olivat hävinneet. Oli vaikea ajatella, että saarella tosiaan oli ollut taloja ja siellä oli asunut aikamoinen yhdyskunta. Oli laukottu ja leikitty puutarhan vieressä. Makkaranpaistopaikka oli kaupparakennuksen ja Björkmanin asunnon välissä, sen jotenkin hahmotin.

Mikä Laitakarissa oli parasta? Monesta hyvästä on vaikea valita paras. Me lapset tulimme keskenämme erittäin hyvin toimeen. Vanhemmat olivat niin viisaita, että antoivat meidän sopia omat remppamme ja riitamme eivätkä tulleet sorkkimaan. Saari oli turvallinen asuinpaikka. Kaikki tunsivat toisensa. Totta kai skismojakin oli välillä, mutta ei meistä kenestäkään tullut ääliöitä sen vuoksi, että olisi vain riidelty. Yhteenkuuluvuuden tunne on säilynyt. Kun laitakarilaiset tapaavat, tietää heti, että siinä on yksi meikäläinen. Muistot saaresta ja saarelaisista ovat lämpimät.