Heikko sortaa heikompaa, ketä yhtiö?

Helmikuussa 1923 kirjeenvaihtaja, nimimerkki Alatalon Eino, kirjoittelee oululaiseen Uusi Pohjan Kansa -lehteen ja kertoilee vaihteeksi kuulumisia Laitakarista: ”Tämä Kemiyhtiön omistama Laitakarin saha näyttää olevan ikään kuin kirjoista pois, sillä julkisuudessa ei täältä mitään näy. Luulisi, ettei kenelläkään ole mitään syytä asioista kertoa laajemmalle piirille, voi tästä hiljaisuudesta päättää. Mutta niin ei ole asianlaita, kerrompa tässä erään epäkohdan monien joukossa, joita täällä karilla vallitsee:

Teevin laskussa on etupäässä naisia työskentelemässä tuntipalkkanaan 3:50, 3:75 ja 4 mk. Siinä ei ole sanomista, jos he nim. saisivat tuon palkan nauttia kokonaan. Naisilla on n.k. etumiehet, jotka perivät yhtiön konttoorista, oman palkkansa ohella myöskin naisille kuuluvan osan. Maksaessaan naisille heille kuuluvan Laitakarin sahan sisäkuva. Kuva Eero Antikaisen. 211 osan, ovat etumiehet pidättäneet naisten palkasta omaan pussiinsa aika sievoisen summan, noin 15 – 20 penniä jokaista tuntia kohden. On sattunut lisäksi, että kun naiset ovat vaatineet palkkojansa täydellisempänä maksettavaksi, niin silloin nuo etumiehet ovat käyneet niinkin röyhkeiksi, että ovat käyneet käsikähmäsille naisten kanssa, puristaen kurkusta y.m. tehden itsensä siten yleisen halveksumisen ja vihan alaiseksi, jonka he todella ansaitsevatkin.

En tahdo ryhtyä tässä kirjeessä sen enempää penkomaan epäkohtia, joita kyllä löytyisi pitkästikin tämän krottemyllyn alueella. Tahdoin vain mielestäni kaikkein räikeimmän epäkohdan tuoda julki, jota ei suinkaan sovi sivuuttaa aivan ääneti.” Karihaaran kirjeenvaihtaja, nimimerkki Poika, antaa hänkin oivallisen kurkistuksen arkeen omassa kirjeessään maaliskuun alussa. Nimimerkki Kilvoittelija kertoo Kemin sahojen välisestä kilpailusta: ”Eipä täältä erikoisemmin kuulu. Työläiset tekevät työtä täällä kuten muuallakin. Herrat korjaavat työn tulokset kuten muuallakin, ja jos heille ei ole työläisen työssäpitäminen kyllin tuottavaa, saa työläinen luvan lähteä taipaleelle. Kyllähän ne herrat kaikkensa koettavat tehdä, että saisivat työmiehensä raatamaan mahdollisimman tehoisasti. Senvuoksi ovat täkäläisten sahojen johtajat järjestäneet eräänlaisen kilpailusysteemin, jota sovellutetaan seuraavalla tavalla:

Sekä Laitakarin että Karihaaran sahoille on yhtiö julkisesti nähtäväksi asettanut mustan taulun, johon merkitään, kuinka paljon Laitakarin sahalla on sahattu raamia kohden päivässä ja kuinka paljon Karihaarassa. Herrat ovatkin tällä toimenpiteellään saavuttaneet toivomansa tuloksen. Kun toinen tai toinen saha on voinut taululle merkitä uuden ennätyksen, koettaa toinen ja kumpainenkin sitä yhä parantaa. Ja työläiset ovat astuneet tähän loukkuun.”

Maaliskuussa kirjoittelee kirjeenvaihtaja myös Juurakosta purkaen sydäntään lehdelle oloista ja elämästä saarella. Kirje sisältää aikalaiskuvan Juurakosta: ”Pitkät ajat on jo kansankielessä kutsuttu ”Juurakkoa” ”Laitakarin Kakolaksi”. Nimitys johtuu siitä, että Juurakkoon sijoitetaan asumaan sahan työväestä ”keveämpi” aines ja Laitakarin saareen n.s. ”parempi” aines. Ja toiseksi siitä, että Juurakossa asuvien asuinmukavuuksista ei ole juuri nimeksikään mitään välitetty. Kemiyhtiö, joka tämänkin saaren omistaa, on rakentanut työväelleen ajanmukaisia rakennuksia huomattavan määrän. Mutta Juurakko on vanhaa kasarmimaista rakennustapaa, yksi huone perhettä kohti, vieläpä toisinaan asuu kaksikin perhettä samassa huoneessa. Ulkohuoneita on liian vähän, niin, ettei esim. puuliiteriä ole kaikille asukkaille. Käymälät ovat myöskin yhteiset useammalle perheelle ja tuskin kaikilla on osuutta niihin yhteisiinkään. Likavesien ja jätteitten kaatopaikkaa ei myöskään ole, vaan heitellään niitä pitkin saaren rantoja, josta kevätvesi ne kulettaa joko asumuksien portaiden eteen, taikka läheiseen ympäristöön ahventen ruuaksi.

Kun me elämme tällaisissa vajavaisissa olosuhteissa, niin ei kai voi ihmetellä, jos joskus rienaajakin meitä kiusaa, tarkoitan viinamäen tuotteiden nauttijoi212 ta. Miesväki ei täällä ole isompia tuhmuuksia tehnyt sen jälkeen, kun eräältä juomaveikolta henki pois otettiin. Mutta sen sijaan on hienompi sukupuoli alkanut koettelemaan, minkälaista se olisi kieltolain rikkominen. Ja vaikka Työväen Virvoitusjuomatehtaan kuski joka viikko tuo tänne virvokkeita ja kehoittaa kaikkia juurakkolaisia tyytymään niihin, niin ei vain nuo Eevan tyttäret tahdo malttaa olla kajoamatta kiellettyyn puuhun.”