Veikko vuorma

Laitakarissa 1950 – 1959

LAITAKARIN MUISTOJA 65 VUODEN TAKAA

Nuorena miehenä Laitakariin

Nelihenkinen perheemme muutti Laitakariin Alatornion Kirkonmäeltä vuonna 1950 työn vuoksi. Vanhempi sisareni Salme asui jo omassa taloudessaan, ja veljeni Vilho kaatui sodassa 24.6.1944. Saaresta pois muutin vaimoni ja poikani kanssa vuonna 1959, vanhempani jo aikaisemmin. Jäin naimisiin mentyäni asumaan Laitakarin asuntoon vaimoni kanssa. Esikoisemme Esa syntyi siellä asuessamme.

Kuusiluodossa isäni toimi hinaajissa päällikkönä mutta joutui luopumaan tästä ammatista näkökyvyn heikkenemisen vuoksi. Hän pääsi työhön Kemiyhtiön pressukorjaamolle, jossa oli niin kauan kuin näkökyky mahdollisti sen.

Isäni kouluttautui hierojan ammattiin ja teki tätä työtä kotonaan hyvin pitkään. Äidin kuoleman jälkeen isä asui sisareni Sinikan perheessä ja hoiti edelleen ammattiaan. Isä oli huumorintajuinen ja kaikkien pitämä henkilö. Äitini oli ansiotyössä Kuusiluodon aikana mutta ei sen jälkeen.

Puutavaraa maailmalle

Aloitin työnteon Laitakarin tarhalla lastaustöissä heti, kun täytin 18 vuotta. Puutavara lastattiin tapuleista vaunuihin, niistä proomuihin ja edelleen redillä oleviin kauppalaivoihin. Samassa lastausporukassa olivat Kauko Poutiainen, Kauko Viitanen, Aimo Kähäri, Reijo Forssell ja Kalevi Pietilänaho. Poutiaisen Kauko oli föörinä eli nokkamiehenä, joka kirjasi kaikkien työtunnit ja muut urakoihin vaikuttavat asiat ylös. Lastatun puutavaran määrä kirjattiin, samoin tapuleiden kattosuojien poistomäärät. Niistä otettiin puutavaraa, jonka jälkeen katokset piti korjata. Työ oli raskasta, ja joskus saattoi olla jopa kilpailumeininkiä toisten porukoiden kanssa. Fööri sai palkanlisää kirjanpitotehtävistä.

Suoritin ammattikoulun metallipuolella ja pääsin kunnossapitotöihin Kemiyhtiöön Pajusaaren tehtaalle. Armeijassa ollessani äitini sairastui vakavasti, ja isäni sokeutui aika nopeasti viherkaihin seurauksena, joten elämä oli köyhää. Isäni alkoi saada pientä avustusta kaupungilta.

Viranomainen niskan päällä

Näihin aikoihin sattui erikoinen tapaus. Isäni oli jo sokeutunut, kun äitini kirjoitti minulle armeijaan. Hän kertoi, että joku mies tulee väkimoottorilla saareen ja alkaa seurata isääni. Sain armeijasta kuntoisuusloman ja tulin kotiin. Istuin keittiössä, kun äitini sanoi, että nyt se mies tulee taas. Sanoin isälleni, että otapa matto ja mene alakertaan puistamaan se. Isä kykeni liikkumaan kaiteista kiinni pitäen. No, mies tuli paikalle ja meni isäni perään. Itse menin miehen luo, otin hänestä kiinni aika kovin ottein ja kysyin, että mikä ukko sinä oikein olet, kun seuraat isääni? Hän kertoi olevansa sosiaalitarkastaja ja tulleensa seuraamaan isää, kun joku oli soittanut ja kertonut hänen näkevän ja näin ollen saavan ansiotonta korvausta. Sanoin miehelle, että anna olla viimeinen kerta, kun tulet kyttäämään isääni. Seuraavalla kerralla et pääse näin helpolla. Tämän jälkeen miestä ei enää näkynyt.

Naapureitten kustannuksella

Pirunviulun soitto kuului meidän poikien vapaa-ajan harrastuksiin. Sellaisiin paikkoihin emme soittaneet, joista ei saanut kunnon lähtöjä. Poutiaisen Kalervon kanssa teimme kerran temput erääseen kotiin. Näimme, että kotona ollaan ja emäntä istuu kiikkustuolissa. Siirsimme iso kiven ulko-oven eteen ja kiinnitimme pirunviulun ikkunanpieleen. Meillä oli tummat vaatteet, ja menimme parkkikentälle makaamaan. Meitä oli mahdoton huomata kauempaa. Kävimme vinguttamassa pirunviulua. Emäntä oli tosi äkäinen ihminen. Salamana hän ryntäsi ulko-ovelle, mutta eihän se auennut, kun iso kivi oli esteenä. Varmaan hän löi nenänsä oveen törmätessään siihen kovalla vauhdilla. Kohta isäntä kömpi ulos ikkunasta ja siirsi kiven oven edestä. Ei tästäkään tapauksesta kuulunut mitään jälkeenpäin, eikä noita poikien tekosia olisi selvittänyt poliisikaan.

Kerran teimme toisenlaisen tempun Kuuselalle ja Piiksille. Piiksit asuivat ruokalarakennuksen eteläpäädyssä ja Kuuselat tien toisella puolella vastapäätä. Vedimme ohuen langan asuntojen ulko-ovien välille ja avasimme hieman toista ulko- ovea. Kun Piiksillä suljettiin ovi, niin Kuuselan ovi avautui. Näin meni jonkin aikaa ja asukkaat varmaan ihmettelivät, että mikä tuon oven aina avaa. Ohutta lankaa he eivät huomanneet. Sitten joku käveli langan poikki, ja ovetkin pysyivät sen jälkeen kiinni.

Yhteisiä rientoja

Kunnollisia touhujamme olivat tietenkin erilaiset liikuntaan ja kesäisin varsinkin mereen liittyvät harrastukset. Soittoharrastuksen viritti Kauko Poutiainen ukulelen soitollaan. Soittimet teimme itse. Meillä oli oma orkesteri, joka soitti myös iltamissa. Orkesterissa soittivat Poutiaisen pojat ja minäkin olin siinä mukana.

Kerran menin parhaan poikakaverini kanssa saunaan ilta kymmenen jälkeen, kun hän pääsi töistä Pajusaaren tehtaalta. Olimme saaneet luvan saunan lämmittäneeltä Hyvösen tädiltä. Aikaa vierähti saunomisen jälkeen tyttöjen kanssa aamupuolelle yötä. Kun menin kotiin, niin sanavalmis isäni totesi, että taisi olla vihta oven päällä poikien saunassa, kun meni näin kauan.

Tervapyykkiä

Rakennusten katot tervattiin aika ajoin. Kerran sattui ikävä tapaus, kun Piiksin täti vei makuukset ulos tuulettumaan. Eiköhän talon katolle tullut juuri silloin tervaajat, joilta lipsahti iso terva-astia alas ja tietenkin tuulettumassa olevien makuuksien päälle. Yhtiöllä oli jäänyt ilmoitus tervaamisesta hoitamatta. Kertaheitolla makuukset olivat entisiä patjoja ja tyynyjä eikä tainnut yhtiöltä tulla korvauksia.

Iltamien anti

Ruokalassa järjestettiin niin joulujuhlat kuin muutkin iltamat. Suistion Aleksi oli juhlien pääjärjestelijä ja vastaava. Myös Poutiaisen Kauko oli ahkera niissäkin hommissa. Harjoitukset aloitettiin kuukautta aikaisemmin. Iltamissa oli ohjelmaa musiikkiesityksistä pyramidinäytöksiin ja siltä väliltä. Aarne Jokinen ohjasi pyramidiesityksiä. Ruokalan mataluus asetti niille rajoitteita. Lauri Leskinen eli Pelle Jali ohjasi näytelmiä. Hän oli itse erinomainen näyttelijä. Alkoholia hankittiin jossain määrin laivoista rediltä, mutta se oli aika vähäistä, kun rahaa oli rajoitetusti.

Tupakantuska

Laitakari oli erittäin tulenarka saari, koska se oli pääosin rimoista ladottu. Sen vuoksi tulenkäsittelyssä tuli olla erityisen huolellinen. Aika hyvin varoitukset tupakanpoltosta olivat iskostuneet miehiin. Naiset eivät juurikaan tupakoineet siihen aikaan.

Soutelimme Laitakariin, ja Jokisen Api tupakoi veneessä. Kun hän oli imenyt tupakan loppuun, hän sylkäisi natsaan ja heitti sen sitten mereen. Ei varmasti ollut tulipalon vaaraa. Aarne Jokinen, Apin isä, taisi muuten hoitaa palokaluston ja oli samalla päällikkönä, jos palokunnalle oli tarvetta.

Kelirikkoaika oli kaikille hankalaa, mutta ei talvikaan ollut kaikin ajoin erikoisen mukavaa, vaikka jäät olivatkin lujat. Kovilla lumipyryillä sai tehdä tosissaan töitä, että pääsi Kalkkinokalle. Siellä oli kaksi kauppaa, joissa myös piti joskus käydä.

Muistojen kultaa

Laitakarilaisista ovat jääneet erityisesti mieleen Pekka Anttonen, Aarne Jokinen, Taito Pakkanen, Juho ja Kauko Poutiainen sekä Aleksi Suistio. Aleksi oli aina hyvällä tuulella ja kun hän vielä oli elintavoiltaan säntillinen, ei tupakoinut eikä käyttänyt Alkon tuotteita, häntä voidaan pitää esikuvana muille ihmisille.

Kaikkinensa muistot Laitakarissa asumisen ajalta ovat mukavia ja on kiva tavata vanhoja asukkaita vielä nykyäänkin. Rivit ovat kyllä harvenneet, ja vanhan ajan saarelaisia on enää vain muutamia elossa.