Allan Slotte

Laitakarissa 1944 – 1960

Veljellistä huolenpitoa

Olin viiden vuoden ikäinen, kun perheemme, vanhemmat ja kolme poikaa, muutti 14.6.1944 Sodankylästä Laitakariin. Muutto tapahtui hinaajalla Kemi 6. Muistan ihmetelleeni, miten rautalaiva voi pysyä veden päällä. Vanhemmat ihmiset höynäsivät, että laivat ovat laivarautaa ja sen takia pysyvät pinnalla. Aivan alkuvuosilta muistoja ei ole paljon. Jotain alkaa hahmottua ehkä jo kuuden vuoden iässä. Oli ihmeellistä, kun meri oli joka puolella. Nuorin veljeni, Helge, syntyi Laitakarissa vuoden 1947 elokuussa. Me kaikki muut paitsi Helge kävimme neljä luokkaa Juurakon yliopistoa. Helge kulki kaupungissa, koska Juurakon koulu oli lakkautettu.

Nykyään maristaan monista asioista, etenkin kotiavun saannista. Me vanhemmat veljet hoidimme pikkuveljemme, kun äiti oli sairaalassa ja isä työssä. Minä hoidin pesut ja vaipanvaihdot, mistä isä maksoi 20 penniä kerralta. Olin silloin ehkä parhaassa taloudellisessa asemassa. Sen jälkeen ei ole rahaa paljon ollutkaan. Isä itse huolehti vaatteiden pesut käsin ja valmisti ruuat. Jotenkin vain pärjäsimme. Kun perheessämme ei ollut tyttöjä, opimme jo nuorina kotitöihin. Siitä on ollut vain hyvää sanottavaa myöhemmällä iällä. Äiti joskus valittikin, että kun on vain poikia.

Väkimoottori kävi kaupungissa ainakin kerran viikossa aamupäivällä aikataulun mukaisesti. Tällöin saatiin hankituksi esimerkiksi vaatetavaraa, jota ei Laitakarin Keminseudussa ollut, ainakaan kovin runsasta valikoimaa. Aurinkoisella säällä lapset sijoitettiin koppiin ja aikuiset ulos. Sadesäällä oli toisinpäin. Äidin kaupunkikäyntien aikana meidän poikien tuli huolehtia Helgestä. Jokaisella oli tunnin hoitovuoro. Birger jakoi vuorot siten, että ensimmäinen ja toinen tunti kuuluivat Arvolle ja minulle. Kun Birgerin vuoro tuli, hän ei päästänytkään mei- Irja ja Ruben Slotten hääkuva. Kuva Allan Slotten. 452 tä omille teillemme. Hän sanoi, että te ette lähde mihinkään, kun Helge kumminkin lähtee teidän peräänne ja minun pitää harjoitella seiväshyppyä. Tähän oli tyytyminen, vaikka kuinka keljutti.

Asunnosta toiseen ja kolmanteenkin

Ensimmäinen asuntomme oli rakennuksessa 605, toinen 608 ja kolmas 601. Siinä oli sisävessa. Yleensä asunnot olivat huoneen ja keittiön kokoisia. Meillä oli kaksi huonetta ja keittiö. Jokaisessa huoneistossa oli puuhella, leivinuuni ja kakluuni kamarissa eli puulämmitys. Käymälät olivat eri rakennuksissa.

Ensimmäiseen asuntoon kuului puutarha, joka oli jaettu toisten huoneistojen kanssa. Muistaakseni siinä oli pienehkö perunamaa. Talossa asuivat lisäksemme Pihaset, Saarniot ja Pakkaset. Kemiyhtiöllä oli perunamaita Kalkkinokallakin, niin myös meillä. Yhteen aikaan lähes jokaisella perheellä oli sika, joka teurastettiin jouluksi. Meillä oli sika, kun asuimme talossa 608. Sitä pidettiin talon 609 liiterin yhteydessä. Saarniolla oli myös lampaita, ja taisi niitä olla muillakin perheillä. Sotien jälkeen kaikesta oli puutetta, joten kaikki mahdollinen hyödynnettiin. Äidit kulkivat jalkaisin maidon hamstrausreissuilla maakunnassa, lähinnä Kemijokivarressa. Matkaa kertyi paljon eikä maitoa aina saatukaan. Äitien mieltä painoi, kun joissain taloissa oli heti alkajaisiksi haukuttu Kemin kerjäläisiksi ja vedetty ovi nenän edestä kiinni. Onneksi tällaista ei tapahtunut kovin usein, ja yleensä äidit reissuillaan onnistuivat.

Polttopuut asukkaat keräsivät paljolti rannalta, johon ajautui kaikenlaista puuta. Myös Kemiyhtiö myi polttopuuta. Isämme työskenteli Kemiyhtiössä laivauksenvalvojana. Hänelle polttopuut kuuluivat luontoisetuna. Meillä oli vain sisälle kantovaiva ja jossain määrin pilkkominen.

Perheessämme työt oli jaettu siten, että Birger hoiti veden kannon, koska kaivosta vinttaaminen oli vaarallista touhua. Arvo tyhjensi likasangon, ja minä huolehdin puiden kantamisesta. Se oli siitä hyvä puuha, että sen saattoi hoitaa ilman aikataulua, kunhan puita oli sisällä silloin, kun isä alkoi lämmitykset ja äiti tarvitsi puita keittiössä.

Ruokaveden saanti oli talviaikaan hankalaa, kun kolmesta kaivosta vain yhdessä oli juomakelpoista vettä. Siitäkin vesi yleensä talvella loppui, ja asukkaat pyrkivät kantamaan kaivoon kertyneen vähän veden yöllä. Joskus vesi noudettiin Kalkkinokalta isolla astialla, esimerkiksi vanhalla maitotonkalla, jos sellainen oli. Meillä isä sai tonkan jostain rahtilaivasta.

Naapuriapua

Asumisahtaus kahden huoneen asunnossa oli todellinen, koska perheeseen saattoi kuulua toistakymmentä henkilöä. Ihailen vieläkin perheenäitien jaksamista. Liki aina heidät näki hymysuisina, vaikka he olivat lujilla kotitöittensä kanssa. Pyykit pestiin pyykkituvassa, jonne vesi tuli pumpulla. Vesi oli erittäin ruosteista, jota sitten lipeällä ajettiin pintaan. Pyykin huuhtelu tapahtui meressä, talvisin avannossa. Se oli tosi kovaa työtä. Pyykkituvan kanssa samassa rakennuksessa oli mankeli, jota täytyi oikein ajaa. Se oli melkein veturin kokoinen värkki, mutta teki hyvän lopputuloksen. Meillä kävi joskus pyykin pesussa Takalon mamma eli Marina Takalo, itkuvirsien taitaja. Hänelle on nimetty oma katukin, Marina Takalon katu. Eipä silloin osannut aavistaakaan, millaisesta henkilöstä oli kysymys. Hän oli aivan mahtava ihminen, aina naurussa suu. Laineen Naimi kävi joskus laittamassa äitimme hiukset. Naimi on edelleen sympaattinen ihminen. Yleensäkin saarelaiset olivat auttavaisia ja ystävällisiä.

Uskonasioita kunnioitettiin

Elsa Sankala piti sunnuntaisin pyhäkoulua, jota me pojatkin kävimme. Pelastusarmeija vieraili joskus, ja silloin saimme harvinaista herkkua eli jäätelöä. Karjalasta tulleita oli Laitakarissa ehkä enemmistö. Heidän uskontohan on ortodoksisuus. Aleksi Suistio, joka oli uskovainen jo nuoresta alkaen, piti kerhoa, johon me luterilaisetkin usein osallistuimme. Ei sitä kotoakaan kielletty. Vanhemmat saattoivat pitää hyvänäkin, sillä emme olleet ainakaan pahanteossa. Kerhossa laulettiin ortodoksien omia virsiä, joita mekin opimme ainakin jonkin verran tunnistamaan.

Me pojat ja tytöt emme tapelleet koskaan. Veljesten tappeluita keskenään ei oteta lukuun. Kotikuri oli ankara ainakin meidän perheessämme. Selkäsaunan saimme usein ja varmaan aivan tarpeeseen. Traumoja ei ole jäänyt kenellekään.

Meri mieluisana leikkipaikkana

Pikkupojille kesäaikana mieluista oli laivojen ja purjeveneiden uittaminen. Laivat teimme itse lankun pätkistä. Laivatekopuusta ei ollut pulaa, kun lautatarha oli lähellä. Puu kuului kaikille ikään kuin luontoisetuna.

Joka kesä rakentelimme lauttoja parin metrin mittaisista läheltä löytyvistä pölleistä. Niillä rikattiin lähivesillä. Uimataidon hankimme hinaajien pelastusliivejä apuna käyttäen. Kaikki osasivatkin uida. Uimataito oli välttämätön. Paljon myös soutelimme ja yritimme mukamas purjehtia nostamalla keulateljon pystyyn myötätuulella. Vauhti ei päätä huimannut, mutta ei se haitannut. Soutelimme taas ylös vastatuuleen ja myötäisellä takaisin. Pojat meloivat itse tehdyillä kanooteilla. Aika kului mukavasti.

Mieleen jäi muuan kesäinen tapaus, kun Helge oli aika pieni, mutta touhusi jo yksin ulkona. Äidin huuteluista huolimatta poika ei tullut kotiin. Aloimme porukalla etsiä ja huudella mutta tuloksetta. Äiti oli varma, että Helge on pudonnut mereen ja hukkunut. Meni aikaa ja poika tuli kotiin. Äiti kyseli, että missä ihmeessä sinä olet ollut, johon Helge, että Takalolla leikkimässä. Takalot asuivat samassa rakennuksessa, mutta ei Helge ennen ollut heillä käynyt. Hyvin oli pidetty, kun viihtyi monta tuntia. Minunkin luultiin kerran hukkuneen, kun ei osattu etsiä peräkamarista, jossa olin nukkumassa. Normaalisti nukuin tuvassa sivusta vedettävässä sängyssä veljeni Arvon kanssa.

Isät ja pojat ahkerina

Marjastus oli jokavuotista hommaa liki kaikilla asukkailla. Pääsääntöisesti kävimme veneillä Selkäsaaressa ja Ajoksessa. Laitakarin miehet olivat ahkeria myös onkimaan ja onkivat tarpeeseen. Kala oli hyvä ruuan jatke muuten vaatimattomaan elämään. Miehet olivat kovissa töissä joko tarhalla tai sahalla, mutta lähtivät heti töiden jälkeen soutamaan kalapaikoilleen. Moottorivenettä ei monellakaan ollut.

Munakarin takana olevat matalat olivat yksi paikka ja Juurakon Kraaselin puoleinen edusta toinen, mutta hurjimmat saattoivat soutaa Kemijoelle asti ja sieltä hiljalleen eri paikoista onkien palailla kotiin. Saaliit olivatkin joskus hyviä, ämpärillinen reissulla, mutta eivät ne helpolla tulleet. Yhdellä onkijalla saattoi olla kuusi seitsemän onkea samanaikaisesti vedessä; taitavia miehiä olivat.

Me nuoremmat istuimme möljällä ja ongimme päivittäin. Ahvenia saimme usein. Möljää myöten pystyi kiertämään koko saaren eli käytössä oli pari metriä leveä lankuilla päällystetty kulkutaso. Myös juovan saattoi kiertää kävellen. Toki soudimmekin karikoiden reunamille kuten miehet. Haltun Ermo oli taitava sil455 mustamaan haukia etenkin juovalta. Jalka ei saanut lipsahtaa eikä risahdustakaan kuulua, ettei kala huomaa ja lähde karkuun.

Luistelusta hyppyrimäkeen

Liikunta täytti huomattavan osan vapaa-ajasta. Syksyisin aloitimme luistelut meren jäällä heti, kun arvelimme jään kestävän tai rantavesi jäätyi. Juovalla pystyimme luistelemaan aika paljon. Luistimet olivat remmareita eli remmeillä monoon sidottuja surkeita vehkeitä. Toinen malli oli ruuvarit, joita ei myöskään voinut kehua kovin hyviksi. Jääpallomailat teimme luonnonkäyristä puista, joita haimme Ajoksesta. Laitakarissa puita oli vain puutarhojen ympärillä. Meillä kävi kateeksi, kun lyseossa Veitsiluodon pojilla oli Siriuksen mailat. He saivat niitä Veitsiluodon Vastukselta. Vastus pelasi silloin mestaruussarjassa. Myöhemmin mekin saimme tehdastekoiset mailat, jolloin pelaaminen oli toista luokkaa. Kun olimme toisella kymmenellä, isä osti meille hokkarit Leskisen Aarnelta. Leskinen oli iso mies ja toimi myöhemmin poliisina, mutta siihen aikaan hän ajoi hinaajia muun muassa Kemi ykköstä. Luistimet olivat kokoa 45 – 46, joten ne sopivat meille kaikille. Ainoa ongelma oli, kuka saa ne ensimmäisenä käyttöönsä koulun jälkeen. Joka luistimet sai, ei luopunut niistä kuin vasta nukkumaan mennessä. Kun Laitakarissa ei voinut luistella, menimme potkukelkalla tai kävellen kaupungin kentille, isompana polkupyörällä. Rusettiluistelu oli yhteen aikaan suuressa huudossa. Pojat ja tytöt saivat oman lapun, jossa oli numero. Piti etsiä toisen sukupuolen vastaava numero ja sitten luistella yhdessä. Eihän meikäpojan kantti kestänyt etsiä itselle tyttöä kaveriksi. Olen ollut ujo syntymästäni saakka.

Lumisota kuului luonnollisesti poikien touhuihin. Kellokankaan Olavi oli taitava siinäkin hommassa. Talvisin myös hiihdimme paljon ja laskimme mäkeä. Hiihtoladun teimme jäätä pitkin Juurakon länsipuolelta Ajokseen. Ladun pituus oli noin 10 kilometriä, ja Ajoksessa oli kuntokirja, johon käynti kirjattiin. Joka talvi ladulla oli hiihtokilpailut. Laineen Nikolai oli kova hiihtomies vanhanakin. Hänet erotti erittäin helposti hiihtotekniikasta vielä Rovan valaistulla ladullakin. Tyylissä oli sitä ”Mäntyrantaa”. Nikolai veti myös jumppailtoja ruokalassa.

Poutiaisen pojat rakensivat jääseekun, joka vastaa purjevenettä ja jota voitiin käyttää syksyisin, kun jää oli lumeton. Kun lunta kertyi riittävästi, myös seilaaminen loppui.

Isot pojat rakensivat hyppyrimäen ja käyttivät ylämäen alustana likakaivon päällystä. Näin ylämäkeen saatiin hieman lisäkorkeutta. Alamäki tehtiin lumesta. Rakennusmateriaali hankittiin lautatarhalta jäitä myöten, jolloin vartija ei sitä huomannut. Luultavasti yhtiöltä olisi saanut tarvittavan materiaalin luvallakin, mutta se ei kai tullut kenelläkään mieleen. Meidän perheessä oli ehdoton kielto osallistua tavaran hankintaan. Ahkerimmat puuhamiehet olivat Piiksin Aleksi eli Lene ja Poutiaisen Kauko eli Kake. Mäkeä kävimme laskemassa myös Veitsiluodon ja 456 Selkäsaaren mäissä. Veitsiluodon mäki oli paremman mallinen ja siinä lensi pitkälle. Mäkeen hiihdettiin jäitä myöten. Poutiaisen Kaukolla oli mäkisukset, joilla minäkin sain laskea. Ainoa hankaluus oli saada siteet pysymään, kun ei ollut kunnollisia kenkiä. Joskus sain lainaksi äitini huopavarrelliset saappaat, joissa siteet jollain tavalla pysyivät. Birger ja Kauko kiinnittivät sukset jalkoihini, ja sitten annoin vain mennä. Usein kaaduin mutta ilman loukkaantumisia. Isot pojat kävivät mäenlaskussa myös Jungon isossa hyppyrimäessä. Itse en pentuna vielä uskaltanut.

Kyykkää ja jalkapalloa

Laitakarissa toimi Karihaaran Karun alaosasto. Kemiyhtiön Esko Melamies oli luultavasti seuran alullepanija. Hän oli aktiivinen urheilumies. Boris Kotkansalo toi kyykän ja hevosenkenkäpelin. Hänkin oli erittäin aktiivinen liikuntaihminen. Lentopallo oli suosittua, ja sitä pelasivat vanhemmatkin miehet. Nelimaalissa mukana olivat myös tytöt. Kemiyhtiö rakensi kolmen istuttavan keinun kaupparakennuksen meren puolelle. Sinne nuoret kokoontuivat päivittäin ja iltaisin.

Kaikki kesälajit kuuluivat harrastuksiimme. Juoksimme, hyppäsimme korkeutta, seivästä, pituutta ja kolmiloikkaa, työnsimme kuulaa ja heittelimme keppejä kuin keihästä ikään. Faarisen Heikillä oli oikea keihäs, ja hänellä oli saaren paras heittokäsi. Tulipa Laitakariin seiväshypyn nuorten piirinmestaruuskin Birger Slotten ansiosta. Tulos oli muistaakseni kolme metriä. Hänellä oli silloin lainassa rytiseiväs. Alkuun teimme seipään itse kuorimalla sen ohuesta kuusipuusta, joka haettiin Ajoksesta. Seiväshyppy oli Birgerille tärkeää, etenkin harjoittelu.

Faarisen Kalle rakensi takarannalle painonnostolavan suunnilleen laiva-aukon kohdalle. Hän harrasti punttien nostoa ja oli lajissaan kova luu. Hän opetti minuakin painonnostossa ja mukavaa oli. Oli ihmeellistä, miten hän jaksoi ja viitsi opettaa lajin niksejä paljon nuoremmalle koltiaiselle. Hän nyt vain on sellainen ihminen.

Poutiaisen, Laineen ja Piiksin pojat rakensivat itse kanootit, joita ihailtiin ja joskus sai kokeilla melomistakin, hienoa hommaa. Jalkapalloa pelasimme parkkikentällä, jossa oli ennen ollut tukkipuuvarasto. Olimme vyötäröä myöten parkin pölyssä, jonka sitten meressä pesimme pois. Kesällä nilkkoihin muodostuivat variksensaappaat, jotka olivat kipeät, etenkin kun isä saunassa pesi niitä puhtaiksi juuriharjalla. Taisi nilkoista joskus tihkua vertakin.

Jalkapallo-otteluita pelasimme joukkueilla, jotka muodostuivat siten, että pojat pantiin pituusjärjestykseen ja joka toinen nimettiin samaan joukkueeseen. Pakosta kävi niin, että jostakin perheestä oli veljeksiä molemmissa joukkueissa. Peli eteni hyvin siihen saakka, kunnes joku veljistä potkaisi toista jalkaan. Tällöin syntyi erimielisyyttä siitä, potkaisiko toinen tahallaan. Kun asia ei heti selvinnyt, veljekset juoksivat ympäri saarta, potkaisija edellä ja potkaistu perässä. Peli päättyi siihen ja seurattiin, miten yhteenotto päättyy. Ei siinä loppujen lopuksi käynyt kuinkaan. Kyllähän jalkaan sattui, kun siihen puukengällä kunnolla latasi. Saattoi potkussa olla joskus tahallisuuttakin, tiedä häntä.

Laitakarissa kasvoi hyviä jalkapalloilijoita. Olavi Kellokangas pelasi Kemin Innossa maalivahtina ja oli pelkäämätön ja nopea reflekseissään. Arvo Slotte pelasi Kemin Palloseurassa ja Karihaaran Tenhossa, olipa kerran nuorten maajoukkueleirilläkin. Arvo oli kova laukoja ja maalintekijä. Joskus pelasimme jalkapallo- otteluita rahtilaivan joukkueita vastaan. Kerran olisin päässyt tällaisessa pelissä maalivahdiksi, mutta isä oli luvannut minut Kotkansalon Juholle soutajaksi, kun Juho lähti heittämään haukiverkkoja. En päässyt peliin, mutta ei siitäkään mitään traumoja jäänyt.

Ainoa hankaluus oli, kun saarella oli kesäisin vain yksi yhtiön lahjoittama pallo. Se oli annettu Kotkansalojen hoidettavaksi, ja hyvin he siitä huolta pitivätkin. Yritimme itsekin tehdä pressusta palloja, joissa täyte oli sahanpurua. Ei niistä hyviä tullut, kun emme saaneet pitäviä saumoja. Tussuja olivat.

Piipussa ja piipun juurella

Jotkut isot pojat kiipesivät sahan korkean piipun nokkaan ja ottivat etunojaa vastatuuleen niin kuin mäkihypyssä. Kukaan ei onneksi pudonnut. Se oli uhkarohkeaa puuhaa.

Yhteen aikaan aikamiehet innostuivat sunnuntaisin pelaamaan korttia sahan piipun juuressa, koska kaikki arkipäivät olivat työpäiviä. Pelaaminen oli niin kovaa hommaa, etteivät miehet ehtineet oikein syömäänkään, vaan jonkun pelaajan vaimon piti viedä kahvitkin pelipaikalle. Tämän kertoi perheen poika aivan viime vuosina, kun asia tuli puheeksi. Siihen aikaan mies oli vielä arvossaan. Moista ei luultavasti enää tapahtuisi, vaikka kuinka olisi sököstä kyse. Se oli tosi rakkautta.

Ruokalasta hengen ruokaa

Ruokala oli monien eri harrastusten aktiivisessa käytössä. Siellä pidettiin ohjelmallisia iltamia, jotka päättyivät tansseihin. Ohjelma oli pakollinen luvan saantia varten. Iltamia pidettiin vain talvella, ja joskus poliisit kävivät tarkastamassa, että järjestys säilyi. Jalkaisin poliisitkin joutuivat tulemaan Kalkkinokalta, kun aina ei ollut aurattua tietä.

Ohjelman aikana me lapsetkin saimme olla paikalla. Meksikon pikajuna oli yksi esitettävistä ohjelmanumeroista. Paul Sarw soitti viulua, ja kaupanhoitaja Lauri Leskinen esitti hupailuja. He olivat korkeatasoisia esittäjiä. Paul Sarw eli Sarven Pali perusti kolmiäänisen sekakuoron, joka kävi esiintymässä jopa kaupungissa.

Miehet esittivät iltamissa pyramideja, joita me nassikat ihailimme. Harju-Rahikalla oli ainoa gramofoni, jolla tanssimusiikki soitettiin. Jenkan tai polkan myötä meno äityi niin hurjaksi, että koko musiikkisysteemi kaatui. Tällöin soittaja ilmoitti, että hän ei soita enää, ellei rakenneta erillistä koppia, jossa laitteet ja hän 458 itsekin pysyvät kunnossa. Miehethän rakensivat ja tanssiminen jatkui. Kerran eräs mies polkaisi ilmeisesti polkalla niin voimakkaasti, että jalka meni lattiasta läpi. Usein kuuntelimme Harju-Rahikan gramofonia kesällä ulkona istuskellen. Ikkuna oli auki tarkoituksella. Soitto oli taatusti vanhaa tanssimusiikkia.

Poutiaisen Kauko kokosi Laitakarin tiernapojat eli tähtipojat, niin kuin me itseämme nimitimme. Meitä oli mukana kolme veljestä. Kauko toimi ryhmän vetäjänä ja oli hieman lyhentänyt esitystä. Kävimme esiintymässä myös maan puolella, mutta emme kyllä rikastuneet. Poutiaisen Kauko oli taitava käsistään. Hän teki itse mandoliinin. Varmaan niitä tekivät jotkut muutkin pojat.

Kesäisin kuljetuksista saaresta mantereelle huolehti Kemiyhtiö. Myöhemmin Erkki Pietilä osti moottorin omakseen ja jatkoi työtä. Talvisin jäällä oli usein vain kinttupolku, koska aura-auto ei päässyt jäälle rantaveden vuoksi. Kelirikko oli hankalinta aikaa. Yhtiön hinaajat siirsivät puutavaralauttoja Pajusaareen vielä jäidenkin aikaan. Laitakarista Kalkkinokalle oli rakennettu tukeista ja lankuista parin metrin levyinen lava. Välissä oli vene, jonka hinaajan miehet siirsivät sivuun siksi aikaa, kun hinaaja veti puutavaralautan lavan ohi, ja palauttivat sitten takaisin. Väylän yli pääsi vain veneellä.

Joskus vene oli jäinen ja liukas ja siten hankala kulkea. Kumma kyllä, henkilövahinkoja ei sattunut. Minulle kävi hankalasti, kun sain Birgerin polkupyörän lainaan koulumatkalleni kaupunkiin. Jalkani luiskahti ja vajosin pyörän kanssa mereen. Sain pidettyä pyörän tangosta kiinni ja hilattua itseni takaisin veneeseen. Jos Ruben Slotte ja moottori. Kuva Allan Slotten. 459 pyörä olisi jäänyt mereen, turpiin olisi tullut. Olihan pyörä perheemme ensimmäinen, ja veli oli hankkinut sen omilla tienesteillään niin kuin me muutkin hankimme omamme. En mennyt sinä päivänä kouluun, mikä korvasi kastumisen. Itse opettelin pentuna ajamaan Pihasen armeijamallisella pyörällä. Ensin opettelin tangon välistä, sitten päältä. En muista, kummassa tyylissä sain pahemmat mustelmat alapäähän, kun jalka lipsahti polkimelta, mutta kipeää kävi, ja mustelmat olivat laajat.

Loppumuisteloita

Elämä saarella oli vaikeaa lähinnä kulkuyhteyksien vuoksi. Lisäksi sodan jälkeen kaikesta oli puutetta. Olosuhteet kuitenkin muovaavat ihmistä siten, että kaikissa olosuhteissa pyritään löytämään elämästä myönteisiä asioita. Laitakarilaiset onnistuivat siinä. Aina oli tervetullut naapuriin. Puoluekannoissa oli varmaankin erilaisia näkemyksiä, mutta koskaan politiikka ei mielestäni ollut sekoittamassa ihmissuhteita. Juurakkolaisia vastaan oli joskus jalkapallo-otteluita, joten eivät ne välit voineet kovin huonot olla. Vanhat laitakarilaiset ja juurakkolaiset ovat iloisia ja positiivisia tavatessaan toisiaan, mutta joukko harvenee. Tämän tästä näkee lehdessä poisnukkuneen kuolinilmoituksen.

Joku ihminen on jäänyt ominaisuutensa vuoksi mieleen. Esteri Jokinen oli kovavauhtinen kävelijä. Yksikään ukko ei olisi hänelle pärjännyt. Työmatkat Pajusaareen hän käveli hymyssä suin. Jokisilla oli mahtava käydäkin. Siellä tarjottiin erinomaista tiikerikakkua. Klintin Ella toi laitakarilaisten tilipussit Karihaarasta ja jakoi ne kotonaan. Ei ollut turvajoukkoja, mutta mitään ei sattunut, vaikka asia oli tiedossa laajasti. Tuskin enää onnistuisi.

Muutimme Laitakarista Karihaaraan vuoden 1960 helmi-maaliskuussa. Nykyinen Laitakari ei näytä lainkaan sellaiselta kuin silloin, kun siellä oli asutusta. Myrskyt ovat hajottaneet möljät, eikä saareen voi rantautua isolla veneellä kuin muutamassa paikassa. Laavu saarella on, ja siellä voi käydä hiihtoreissulla paistamassa makkaraa. Onhan lenkki vieläkin hyvää.

HINAAJIA JA MUITA LAIVOJA

Höyryhinaajien aikaa

Laivojen merkitys Laitakarille ja laitakarilaisille oli huomattavan suuri. Monien perheiden isät saivat työtä hinaajissa päällikköinä ja kansimiehinä sekä höyrylaiva- aikakautena konemestareina ja lämmittäjinä. Hinaajista monet olivat vielä 1940 – 1950-luvuilla höyrylaivoja, joita lämmitettiin koivuhaloilla tai hiilillä. Myöhemmin niitä muutettiin helppokäyttöisemmiksi moottorilaivoiksi. Viimeinen höyryhinaaja oli Kemi 7. Sen miehistöön kuuluivat päällikkö, ajomies, kansimies, konemestari, lämmittäjä, koneapulainen ja kokki. Kemi 6 muutettiin dieselkäyttöiseksi aikaisemmin ja siihen uusittiin kansirakenteet omalla telakalla Mansikkanokalla. Sen miehistöluettelossa lämmittäjän korvasi moottorimies.

Laitakarin pojat ja tytöt pääsivät verrattain nuorina kesätöihin yhtiön sortteeriin, joka toimi puumakasiinissa. Ostin ensimmäisellä tililläni lenkkimakkaraa koko pötkön ja söin sen samalla istumalla. Oli se niin harvinaista herkkua. Pojat pääsivät kesäisin hinaajiin kansimiehiksi ja toivat siten rahaa perheille. Olimme 15-vuotiaina Kuoppalan Paulin kanssa eri vuoroissa kansimiehinä Kemi 9:ssä. Pauli oli Ahtovuon Kaarlolla ja minä Antikaisen Viljolla. Kemi 9 hinasi puutavaralauttoja Kemijoen uitosta ja vesivarastoista Pajusaaren ja Karihaaran tehtaille. Vuorot olivat 12 tunnin mittaisia, ja usein vuoro vaihtui merellä, koska perässä oli puutavaralautta. Näissä tilanteissa työvuoroon tuli helposti tunti lisää. Joku yhtiöläinen hoiti vuoronvaihdon yhtiön moottorilla.

Kansimiehen tehtäviin kuuluivat kannen puhtaanapito sekä köysien kiinnitys ja irrotus hinaajasta proomuihin. Työ vaati ammattitaitoa, sillä hinaajista piti hyppiä proomuihin ripeästi. Myös päälliköiltä vaadittiin erittäin hyvää ammattitaitoa. Sama koski myös esimerkiksi Kemi 13:a, joka passasi pääasiassa kauppalaivojen proomut. Siinä vuoromiehitys oli päällikkö ja kaksi kansimiestä. Myös Kemi 2 ja Kemi 9 olivat joskus passaamassa kauppalaivoja.

Koskettava radiopuhelu

Eräänä kesäisenä päivänä, kun olin kansimiehenä Kemi 9:ssä, sattui elämäni ehkä koskettavin tapahtuma. Laivaan otettiin yhteyttä radiopuhelimella ja ilmoitettiin, että Antikaisen on mentävä välittömästi Kemin yleiseen sairaalaan. Kiinnityimme kaupungin rantaan, ja Viljo lähti sairaalaan. Ei kestänyt pitkää aikaa, kun hän palasi hyvin vakavan näköisenä. Kysyin, että mitä on tapahtunut. Viljo vastasi, että Eila on jäänyt junan alle työhön mennessään Ritikan ylikäytävällä ja kuollut. Kyllä veti vakavaksi eikä ollut paljon puhumista. Ajoimme laivan Mansikkanokalle, ja Viljo lähti hoitamaan raskaita asioita. Oksasen Jalmari tuli muistaakseni sijaiseksi. Viljon vaimolle tapahtuma oli lähes ylitsepääsemätön. Hän oli usein yövuorossa mukanamme, ettei tarvinnut yksin kotona valvoa ja murehtia. Selviytyminen raskaasta onnettomuudesta vaati häneltä useita vuosia.

Avolautoista nippulauttoihin

Suuret hinaajat suorittivat pitkät hinausmatkat kuten Tornio- ja Simojoen erotteluiden puutavaran Karihaaran ja Laitakarin sahoille sekä Pajusaaren tehtaalle. Alkuaikoina puutavara oli avolauttoina, jotka olivat erittäin haavoittuvia pienessäkin merenkäynnissä. Niputetut lautat olivat helpompia hinata, mutta toki niillekin tapahtui haavereita. Suuret hinaajat hoitivat myös proomujen hinaukset rahtilaivoihin eri redeille, Selkäsaaren edustalla olevalle eturedille, Ajoksen Pitkäkariin sekä Inakariin. Suuret kauppalaivat, jotka eivät voineet ottaa koko lastia eturedillä laivan vaatiman syvyyden vuoksi, siirtyivät Pitkäkariin ja tarvittaessa Inakariin.

Proomuja saattoi olla hinaajan perässä kymmenittäin kahta rinnakkain, joten tuulipintaa oli paljon. Suurin osa proomuista oli katettuja eli vähän niin kuin pieniä taloja. Merenkäynti oli ajoittain kovaa etenkin Pitkäkarin ja Inakarin ankkuripaikoilla mutta myös eturedillä.

Pienemmät moottorit hoitivat tarakoiden purkamiset varastomakasiineihin ja niissä pyrästämiset tehtaalle hinaamista varten. Varastomakasiineja oli Selkäsaaren maanpuoleisella rannalla, Peurasaaren ja Laitakarin edustalla sekä Juurakon ja Kraaselin sillalta Ajokseen menevän maantien välissä. Se oli erittäin hankala varasto, koska vesi oli matalaa ja karikkoja oli paljon. Siihen ei päässyt kuin aivan pienillä moottoreilla, joilla pyrästykset tehtiin. Muutamina vuosina oli varasto myös Kalkkinokan Paskasaaren ja Kraaselin välisellä alueella. Pienemmissä moottoreissa oli yksi tai kaksi miestä.

Merimies on eri mies

Moni Laitakarin poika kävi lisäkseni seilaamassa meriä. Heistä mainittakoon Torvisen Veijo, Saaren Eero, Laineen Erkki, Poutiaisen Antero, Jokisen Aimo ja Hannu, Niemitalon Osmo ja veljeni Birger. Poutiaisen Kalevi ja Kalervo seilasivat lähes koko työelämänsä ajan. Piiksin Aleksi työskenteli norjalaisissa laivoissa sähkömiehenä. Hän myös asui, avioitui ja kuoli Norjassa.

Pestauduin ensimmäisen kerran hienoon ruotsalaiseen MS Vikinglandiin 17-vuotiaana Koivuhaudassa, jossa se otti loppulastin. Sain pestin isäni avustuksella. Menin alukseen ahtaajien mukana väkiveneessä. Laiva seilasi Välimerelle, Israeliin, Turkkiin ja Kreikkaan. Edestakainen matka kesti kaksi kuukautta. En viihtynyt laivassa, koska en osannut ruotsinkieltä ja eräs miehistöön kuuluva puosu huusi kuin eläin tästä syystä.

Asepalveluksen suorittamisen jälkeen olin merillä vielä jonkin aikaa, kunnes hakeuduin ja pääsin työhön Veitsiluotoyhtiöön. Sieltä jäin vanhuuseläkkeelle vuonna 2004 työsuhdeasiainhoitajan tehtävistä 43,5 palvelusvuoden jälkeen. Birger oli useita vuosia merillä sekä ruotsalaisissa että norjalaisissa laivoissa. Varsinaisen työelämänsä hän oli Ruotsissa yksityisyrittäjänä. Arvo valmistui opettajaksi ja Helge rakennusmestariksi.

Unionin miehiä

Paikallisissa sanomalehdissä saattoi olla ilmoitus kauppalaivoissa vapautuneista paikoista ja ohjeet työn hakemisesta. Ennen kuin sopimus allekirjoitettiin, piti toimittaa hyväksytyt lääkärintodistukset työnantajalle eli laivan päällystön edustajalle, jolla oli sopimuksen allekirjoitusoikeus. Puhtaat paperit oli esitettävä ennen kuin sopimus syntyi. Pääsääntöisesti avoimet työpaikat olivat merimiesvälityksessä eli myllyssä, joita oli vain satamakaupungeissa. Kemiä lähin oli Oulussa. Kemissä asiamiehenä oli Voitto Haapala, joka toimi Kemiyhtiön hinaajien päällikkönä ja asui jonkin aikaa Laitakarissa.

Merimiesunioniin kuuluminen oli pakollinen ja maissa ollessakin piti huolehtia jäsenmaksusta. Sen saattoi suorittaa Kemissä Haapalalle. Samat säännöt olivat voimassa kaikissa Skandinavian maissa.

Kansipuolella työskentely oli tosi työtä ja kunnossapito jatkuvaa. Merellä ollessa ajettiin omana aikanani 4/8 vahtia eli 4 tuntia työtä ja 8 vapaata. Vahtivuorossa oli aina kaksi miestä ja vahdin aikana oltiin vuorotellen tunti ruorissa. Myös merellä tehtiin kunnossapitotöitä, mikäli merenkäynti sen mahdollisti. Pohjanmeri oli harvoin rauhallinen. Etenkin talvella oli ainainen myrsky, mikä kyllä söi jokaista merenkulkijaa. Eräässä ruotsalaisessa laivassa toinen perämies kiroili koko ajan myrskyjen vuoksi ja otti välillä pikku paukkuja mutta ei humalaan saakka. Ruokailu ei aina tahtonut onnistua, kun astioita ei voinut asettaa pöydille, vaikka niille levitettiin märät lakanat. Kovassa myrskyssä edettiin kahdeksassa tunnissa vain neljäsosa mailia eli noin 400 metriä. Koneessa ei voinut pitää kierroksia, kun potkuri nousi ilmaan perän mukaisesti ja olisi hajottanut paikat.

Rimoista rakennettu saari

Höyryhinaajat aiheuttivat myös tulipaloriskin, vaikka piipun nokassa oli kipinäverkko. Joitakin pieniä palonalkuja sammutettiin omin voimin. Saarihan muodostui suurimmaksi osaksi rimoista, jotka olivat erittäin palonherkkiä kuten tapulitkin. Palo- ja muu vartiointi oli ympärivuorokautista

Laitakarin rantaan pysähtyi usein tuulta makaamaan Ouluyhtiön hinaajia, joilla oli Kemijoen uitosta vedetyt puutavaralautat perässä. Laivaväki käytti saaren kauppaa hyväksi ainakin vähäisessä määrin. Hinaajat pystyivät kiinnittymään melkein mihin tahansa ympäri saarta, kun suuri osa saaresta oli ladottu sahalta tulleesta rimasta. Hinaajat ja moottorit toivat eloa saaren ympäristöön. Joskus ne odottelivat tuulen tyyntymistä myös Leton suojassa.